TurnstileTurnstile
Turnstile syntyi ympäristöön, jossa hardcore oli pitkään määritelty tiukasti: tietty tempo, tietty energia, tietty yleisö. Bändi ei muuttanut skeneä ulkoapäin, vaan sisältä ja toi mukanaan melodioita, rytmejä ja avoimuutta, jotka tuntuivat aluksi ristiriitaisilta mutta lopulta täysin väistämättömiltä. Tämä tekee bändistä erityisen: se ei tee hardcoresta pehmeämpää tai kaupallisempaa, vaan yksinkertaisesti vapaampaa.
Glow On (2021) oli albumi, joka pysäytti rock-maailman ja teki Turnstilestä yhden 2020-luvun tärkeimmistä ilmiöistä. Levy ei kerännyt ylistystä vain kriitikoilta, vaan sai täysin erilaiset yleisöt liikkumaan samaan suuntaan — hardcore-fanit, indieyleisön, elektronisen musiikin kuuntelijat ja valtavirran rockin seuraajat. Turnstile onnistui tekemään jotain, mikä oli vuosia tuntunut mahdottomalta. Se palautti rockiin hetkellisen yksinkertaisuuden, joka tuntuu sekä välittömältä että radikaalilta.
Bändin musiikissa on raivon ja euforian vuorottelua, pop-melodioita, jotka tuntuvat syntyneen vahingossa, ja rytmejä, jotka lainaavat yhtä paljon tanssimusiikilta kuin punkista. Turnstile ei selitä itseään, vaan liikkuu luontevasti näiden vaikutteiden välillä ilman että mikään tuntuu päälle liimatulta.
Yhtyeen ympärille muodostunut ilmiö ei kuitenkaan selity pelkällä genrerajojen rikkomisella. Turnstile on harvinaisen yhteisöllinen bändi. Heidän livekeikkansa ovat kokemuksia, joissa intensiteetti ei ole aggressiota vaan liikuttava voima. Yleisöä ei työnnetä kauemmas, vaan kutsutaan lähemmäs. Hardcore on yhtäkkiä paikka, jossa voi sekä purkautua että tanssia.
Kun Turnstile siirtyi klubeilta suurille lavoille, heidän energiansa ei laimentunut, se moninkertaistui. Isoilla festivaaleilla koetut keikat saivat rock-journalistit puhumaan “uudesta fysiikasta”, siitä, miten yleisö ja bändi tuntuvat jakavan saman liikkeen eikä kukaan tiedä, mistä impulssi kulloinkin syntyy.
Turnstile ei ole vain hardcore-yhtye, joka saavutti laajemman yleisön. Se on yksi 2020-luvun rockin suunnannäyttäjistä. Se on bändi, joka muistuttaa, että kovaääninen musiikki voi olla yhtä aikaa rajua ja avointa, kokeilevaa ja välitöntä — ja että rock voi edelleen tuntua vaaralliselta, lämpimältä ja elävältä samaan aikaan.